©2018 by Noitapiiri. Proudly created with Wix.com

 
  • Erika Serko

ÄLÄ PLIIS LOUKKAANNU

Päivitetty: 2o loka 2018

Tutustuin tänä kesänä ihanaan mieheen ja tapailimme toisiamme säännöllisen epäsäännöllisesti, lähinnä silloin kuin hänelle sattui sopimaan. Jossain vaihessa vietimme aikaa tiivimmin yhdessä, opimme tuntemaan toisiamme ja luonnollisesti tunteita alkoi tulla enemmän. Olen melko malttamaton persoona ja yleensä haluan kaikki heti tai mieluiten jo eilen. Jos joudun odottelemaan jotakin tapahtuvaksi niin se ei ole luonteelleni sopivaa. Olen toiminnan nainen ja laitan tuulemaan.. niin myös tässä tapauksessa. Laitoin hänelle viestin ja kerroin, että haluan enemmän, tykkään hänestä ja minun puolestani hän voisi mennä hevon kuuseen jos hän ei halua seurustella kanssani. Sain häneltä vastaukseksi ainoastaan “Hmmm..”! Hän ei kommentoinut viestiini sen enempää. Muutaman viikon hiljaiselon jälkeen laitoin hänelle uuden viestin: Parempi lopettaa suhde tähän ja jatkaa tahoillamme elämää mihin se ikinä kuljettaakaan. Tuohon viestiin sain häneltä vastaukseksi kokonaisen lauseen, jossa hän ilmoitti halukkuudestaan jatkaa tapailua kanssani. Kysyin häneltä, mitä hän tarkoittaa “tapailulla”? Siihen viestiin en ole vielä saanut vastausta.. ehkä hän edelleen miettii sen merkitystä?


Kuulin monelta taholta, että en olisi missään nimessä saanut lähettää kyseisiä viestejä, koska miesten pitää antaa saalistaa. Varmaankin näin on, mutta en siitä huolimatta ymmärrä miksi en voi sanoa jotakin asiaa suoraan jos minusta siltä tuntuu? Mielestäni tämä kissa hiiri leikki on lähinnä naurettavaa. Miksi me pelkäämme niin paljon tekevämme virheitä? Miksi olemme niin valtavan peloissamme tai häpeissämme jos me vahingossa sanomme jotakin “sopimatonta”, jos me kirjoitamme “väärän” viestin jollekin tai jos me paljastamme jollekulle itsestämme “liikaa”? Me kuitenkin voimme pettää puolisoitamme pikkujouluissa ilman sen suurempia omantunnon tuskia. Me voimme jättää ystävämme yksin murheidensa kanssa vaikka tiedämme, että hänellä on paha olla ja me voimme sujuvasti valehdella töissä olevamme sairaana vain, jotta voimme pitää vapaapäivän. Kuinka on mahdollista, että me aikuiset ihmiset pelkäämme sanoa mielipiteitämme ääneen ja pelkäämme kertoa, miltä meistä oikeasti tuntuu? Jos joku ahdistuu siitä, että sanon pitäväni hänestä niin sitten hän varmaan hankkiutuu terapiaan ja vaihtaa puhelinumeronsa. Miksi on enemmän normaalia olla tuntematta mitään kuin tuntea? Olin Tinderissä muutama viikon ja sain viestin eräältä mieheltä: “En ole etsimässä mitään vakavaa, olemmehan samoilla linjoilla”? Rupesin nauramaan ja lähetin hänelle linkin eräästä blogi kirjoituksestani “ Älä ikinä tunne, älä ikinä tutustu, älä ikinä luota”! Totesin nopeasti, että Tinder ei ole minulle oikea paikka tavata ihmisiä.


Ystäväni laittoi minulle viestin, että blogissani on kirjoitusvirheitä tai niin kuin hän asian ilmaisi “kaikissa lukemissani kirjoituksissasi on virheitä”. Olemme läheisiä ja siitäkin huolimatta hän pohti ja mietti pitkään uskaltaako hän sanoa asiaansa minulle. Hän pelkäsi, että loukkaannun tai jopa suutun asiasta. On hyvin mielenkiintoista minkälaisiin asioihin me kiinnitämme huomiota. Toiset kiinnittävät huomionsa kirjoitusvirheisiin ja toiset eivät edes huomaa niitä. Minulle itselleni ei ole kovin merkityksellistä kuinka paljon kirjoitusvirheitä tai kielioppivirheitä teksteissäni on, niitä on varmasti paljon. En ole koskaan ollut erityisen hyvä äidinkielessä, mutta olen aina tykännyt kirjoittaa ja pohtia asioita ja elämää yleensä. Minua ei siis haittaa tehdä virheitä kunhan sanoma menee perille. Jos kuluttaisin aikaa ja energiaa laskemalla tekemieni virheiden määrää tai pelkäisin muiden ihmisten reaktioita sanomisistani tai tekemisistäni niin olisin varmasti hyvin onneton ihminen ja todennäköisesti en ikinä kirjoittaisi riviäkään saati uskaltaisi mennä ovesta ulos. Virheet ovat osa jokapäivästä elämää. Välillä teen pieniä virheitä, välillä suuria virheitä ja siitäkään huolimatta en vajoa masennukseen. En myöskään loukkaannu palautteesta. Minua ei haittaa jos joku on eri mieltä asioista kuin minä. Todennäköisesti suurin osa ihmisistä on :)


Olen ohjannut ja opettanut tavalla tai toisella suuren osan elämästäni. Kun menin ohjaamaan ensimmäistä jumppatuntia valmistumiseni jälkeen sain ensimmäisen suuren palautteeni 87-vuotiaalta tädiltä. Olin aloittamassa seniorijumppaa ja pyysin kaikkia asettumaan paikoilleen. Laitoin musiikin soimaan ja aloin pitämäään tuntia innokkaana. Tämä 87-vuotias harmaahapsi käveli luokseni, sammutti musiikin ja sanoi: Otahan tyttö nyt ihan rauhallisesti, suurin osa meistä ei edes muista, miksi me ollaan tänne tultu! Olen oppinut, että meillä kaikilla on oma tapamme tutkia ja havannoida tätä maailmaa, ei ole oikeaa eikä väärää. On yksinkertaisesti sinun tapasi ja minun tapani. Jos koen, että saamani palaute on merkityksellistä niin otan siitä oppia ja muistan sen lopun elämääni. Jos koen, että saamallani palautteella ei ole kokonaisuuden kannalta mitään merkitystä niin jätän sen omaan arvoonsa ja vain kiitän kauniisti palautteen antajaa.


Myös joogaopettajana olen tottunut saamaan kaikenlaista kritiikkiä ja palautetta milloin mistäkin asiasta. Välillä kritiikiä tulee vääristä asuvalinnoistani, hymyilen liikaa tai liian vähän, käytän liikkaa sanskrittia tunneillani, hengitän liian äänekkäästi, käytän jotain tiettyä sanaa liikaa tai en osaa tehdä jotakin asanaa täydellisesti jne. Jos olisin parikymppinen niin todennköisesti voisin herkistyä näille kommenteille ja minulle tulisi niistä paha mieli. Onneksi 48-vuotiaana ymmärrän, että suurin osa palautteesta on suoraa heijastetta palautteen antajan hyvinvoinnista. Jos jotakin ihmistä ärsyttää tapani hymyillä tai he eivät pidä joogatrikoistani niin se on pienin asia tässä maailmassa, jonka vuoksi menetän yöuneni. Jos jollakin on kesken joogatunnin aikaa keskittyä kielioppivirheisiini tai häntä äsyttää hymyni niin hän on missannut koko tunnin idean ja se ei myöskään ole asia, josta minun kannattaa loukkaantua tai ottaa ongelmaa. Luojan kiitos minun tehtäväni tässä maailmassa ei ole osata tehdä jotakin asanaa täydellisesti. Luojan kiitos en ole myöskään ainoa joogaopettaja tässä maailmassa ja voin ohjata tyytymättömät asiakkaat sujuvasti muiden opettajien tunneille.


Saan palautetta niin äitinä kuin ystävänäkin. Saan palautetta työntekijänä, tyttärenä ja ex-vaimona. Saan palautetta tuntemattomilta ihmisiltä kadulla. Me joudumme kritiikin kohteeksi päivittäin ja tekemistämme “virheistä” muistutetaan jatkuvasti. Sen vuoksi onkin hyvin tärkeää, että osaa suodattaa ja ymmärtää, että sinä et ole yhtä kuin virheittesi määrä. Jonkun antama palaute tai kritiikki on vain tämän henkilön yksi mielipide asiasta, ei sen enempää. Joku toinen ei edes huomaisi asiaa. Jos joku tässä maailmassa ei ole tehnyt virheitä tai selviää virheittä niin olisipa hauskaa tavata hänet.


Kerron ja jaan paljon henkilökohtaisia asioita kirjoituksissani. Olen antanut itselleni luvan tehdä virheitä, olen antanut itselleni luvan olla epätäydellinen ja olen antanut itselleni luvan olla armollinen itseäni kohtaan. En ole mikään robotti joka tuottaa täydellisiä lauseita tai täydellisiksi hiottuja tekstejä. Tarinani ovat rosoisia ja välillä niissä ei varmasti ole mitään järkeä, aivan niin kuin ei aina elämässäkään ole mitään järkeä. Kirjoitukseni ovat aina minun näköisiäni; täynnä kauneusvirheitä, hiukan ylitsevuotavia, jonkin verran pirskahtelevia, mutta rehellisiä, aitoja ja sydämellä kirjoitettuja. Jim Ryan sanoi; anna muiden elää pientä elämää, mutta älä sinä. Anna muiden riidellä pienistä asioista, mutta älä sinä. Anna muiden itkeä pienistä asioista, mutta älä sinä. Anna muiden jättää heidän elämänsä muiden käsiin, mutta älä sinä.


Uskallan myöntää tekeväni virheitä ja myönnän että olen kaikkea muuta kuin täydellinen. Mitä vähemmän välitän muiden mielipiteistä ja uskallan myöntää pienuuteni ja ymmärtämöttymyyteni monissa asioissa niin sen helpompi minun on elää ja tehdä asioita omalla tavallani. Sain eräältä ihmiseltä sydäntä pakahduttavan kauniin viestin, jossa hän kertoi saaneensa kirjoituksistani paljon voimaa ja uskoa itseensä. Hän kertoi kuinka kirjoitusteni myötä hän on alkanut miettiä, mikä hänelle elämässä on tärkeää ja mikä ei. Hän kertoi aikomuksistaan irtisanoutua työstään, koska se ei antanut hänelle mitään. Työ oli hänelle vain pelkkä status ja illuusio jostakin ei-todellisesta. Hän kertoi, että hänellä on hyvin helpottunut olo ja hän halusi kiittää minua. Tämä tunteikas viesti kertoo sen kaikkein tärkeimmän. Millään muulla kuin tarinan sanomalla ei loppujen lopuksi ole merkitystä.


“Self-worth cannot be verified by others. You are worthy because you say it is so. If you depend on others for your value it is other-worth.” ~ Wayne Dyer



274 katselukertaa