©2018 by Noitapiiri. Proudly created with Wix.com

 
  • Erika Serko

ELÄMÄ ON IHMISEN PARASTA AIKAA

Päivitetty: 17o syys 2019

Näin syyskuun sateisena päivänä ja syntymäpäiväni kunniaksi aloin katselemaan vanhoja valokuvia. Löysin itsestäni kuvan puoli vuotiaana ja pienenä koululaisena. Katson itseäni peilistä nyt 49-vuotiaana ja mietin, että olenko edelleen sama Erika? On sanomattakin selvää, että me muutumme joka päivä hieman. Jollakin tavalla se ydin, keitä me olemme ja miksi me olemme tänne tulleet pysyy samana. Kun katson kuvaa, jossa istun koira kainalossa niin olen edelleen pohjimmiltani se sama tyttö kuin noin neljäkymmentä vuotta sitten.


Muistan kuinka juoksin kilpaa naapurin poikien kanssa (poikien kanssa siksi, että tytöistä ei ollut vastusta). Eräänä päivänä pihapiiriin muutti Kolehmaisen Mika. Hän juoksi kuin tuulispää ohitseni ja voitti minut joka kerta. Halu tulla paremmaksi ja treenata kovempaa alkoi sillä hetkellä ja on säilynyt tähän päivään asti. Eräänä kesänä olin kahden serkkuni kanssa soutamassa järvellä ja meille tuli kamala riita. Huiskimme toisiamme airoilla, meloilla ja ämpäreillä, mitä ikinä veneestä löytyi. Huusimme niin, että koko järvi raikui. Sain tarpeekseni, hyppäsin veneestä ja uin rantaan päättäväisesti. Jollakin ihmeen konstilla selvisin hukkumatta. Vaikka haastavia tilanteita on ollut aikuisenakin, niin uskomattomalla tavalla kaikesta on selvinnyt. Kun uskaltaa hypätä ja luottaa niin lopulta asiat aina selviävät ja ne järjestyvät parhaalla mahdollisella tavalla.


Olen aina ollut melkoisen villi, sellainen luonnon lapsi. Tapani elää ja tehdä asioita omalla tavallani on monelle kauhistus. Olen mennyt sinne, minne sydän sanoo ja tehnyt asioita intuitiivisesti. Pienenä jouduin monta kertaa ongelmiin, kun löin palloa seinään tennismailalla hieman liian kovaa ja pallot sinkoilivat ikkunoista läpi ja seinäkellot putoilivat lattialle. Äitini kertoi, että opin kävelemään kahdeksan kuukauden ikäisenä ja sen jälkeen en pysähtynyt. Nyt myöhemmin vauhti on ehkä hyvällä tavalla hieman hidastunut. Edelleen kokeilen silloin tällöin, nouseeko jalka vielä niskan taakse tai juoksen kilpaa nuorimpien lasteni kanssa. Kokeilen milloin tulee se päivä, että he juoksevat ohitseni (se tapahtui tänä kesänä).


Käyn treenaamassa yhdessä samanikäisten ystävieni kanssa ja on ihanaa huomata kuinka suurenmoisella asenteella kaikki harjoittelevat. Siellä vitsaillaan, kiroillaan ja viljellään huumoria. Treenataan kovaa, mutta se tehdään hyvällä mielellä ja ei missään nimessä vakavasti. Niinhän elämää tulisikin elää. Tehdään tosissaan, mutta ei liian vakavasti. Ollaan suvaitsevaisia ja iloisia. Unelmoidaan suuria ja tehdään asioita joka päivä, jotka saavat meidät hyvälle mielelle ja onnelliseksi. Joku tulee onnelliseksi virkkaamisesta ja joku toinen käy pelaamassa tennistä ja niin on hyvä. Elämä on ihmisen parasta aikaa ja mikään asia ei parane murehtimalla, valittamalla ja varsinkaan muita arvostelemalla. Oma ajatukseni on, että niin kauan kuin henki pihisee, teen kärrynpyöriä ja kun oikein ahkerasti roikun tangossa niin jossain vaiheessa sitä väkisinkin jaksaa roikkua hieman kauemmin kuin minuutin. Ehkäpä jonakin päivänä sieltä saa nostettua itsensä ylös ja vedettyä myös pari leukaa - ehkä sitten viiskymppisenä?!




108 katselukertaa